Johan Vestin

10. joulukuuta 2015

Totuus näennäisyydessä

 Eräänä päivänä astuin ulos ja tunsin, että haluan esittää ylistyslaulua kaikelle ympärilläni olevalle, puille, kiville, auringolle, autoille, taloille, ihmisille ja liikennevaloille. Tunsin voimakkasti oman ja kaiken muun läsnäolon kuin vastasyntynyt, mutta ilman pelkoa tai kauhua. Olin iloinen itsessäni ja itsestäni. Hyväksyin kaiken sellaisena kuin se on.

Kaiken takana vallitsee kylmä pimeä tyhjyys. Sen keskellä Khaoksen kidassa leijuu maailmamme. Tämä on nykytietämyksemme mukainen totuus, jonka kanssa meidän on elettävä. On suoranainen ihme ettemme kaikki heittäydy jyrkänteeltä alas merkityksettömyyden ajamina. Tätä taustaa vasten kouluampumiset tai terrorismi eivät ole yllättäviä eivätkä selittämättömiä ilmiöitä. Valtaosa ihmisistä eivät kuitenkaan ole väkivaltaisia tai itsetuhoisia, vaikka eriasteinen masennus ja nihilismi monia vaivaakin. Jotkut jopa väittävät olevansa onnelisia. Miten onnellisuus tai edes siedettävä olotila on mahdollinen tässä jumalattomassa ja myytittömässä maailmassa? Eivätkö kaikki merkitykset, jotka eivät ole annettuja ja ikuisia ole näennäisiä? Miten etiikka ja muut arvomme voivat pysyä pystyssä ilman kestäviä perustuksia? Emmekö nyt ole kaikki saalistajia ja samalla vapaata riistaa ilman moraalin luomia pelisääntöjä? Eivätkö tavoitteemme ja saavutuksemme ole vain välietappeja matkalla, joka ei johda mihinkään? Ostamme uuden tuotteen tai vaihdamme työpaikkaa. Sillä saavutamme hetkellisen tyydytyksen ja sosiaalisen arvostuksen nousun, mutta pian totuuden tuuli puhaltaa pimeydestä liekin sammuksiin. Pelko saa meidät toimimaan etsien uusia risuja nuotiota varten – kaikki mikä palaa poltetaan. Olemme oman toiminnamme vankeina. Kulttuuristamme on tullut kone, joka pysyy käynnissä kuluttamalla. Kaikki toiminta on muuttunut kuluttamiseksi. Mitä koneemme tuottaa? Se tuottaa uutta näennäisyyttä, jolla verhoamme totuuden. Nietzsche kirjoittaa kirjassaan Tragedian synty että “tieto tappaa toiminnan, toimintaan kuuluu illuusion verhoon kietoutuminen (—)”. Jos me kaikki katsoisimme illuusiottomasti totuuteen, niin kone pysähtyisi.

Koneemme toimii kahden poolin tuottaman jännitteen avulla. Nämä ovat tiede ja talous. Tiede riisuu maailmaamme merkityksistä, paljastaa kaiken takana olevan ei minkään.  Taloutemme ja siihen kuuluva teollisuus on tieteen vastapeluri joka rakentaa näennäismyytin entisten tilalle. Kuluttamalla pyrimme vahvistamaan muureja tieteen muurinmurtajia vastaan. Nämä taistelevat armeijat ovat toisistaan riippuvaisia. Tiede ja talous kiihdyttävät toinen toisiaan ja kone pyörii nopeammin. Molemmat poolit vahvistuvat vuorotellen, jonka johdosta akselin epätasapaino ja koneen kiinnileikkaaminen on jatkuvasti vaarana. Tehon lisäys vaatii yhä enemmän polttoainetta, jolloin ei vain luonto, vaan myös kaikki inhimillinen, ja henkinenkin toiminta instrumentalisoituu koneen osiksi tai sen polttoaineeksi. 

Mitä tapahtuisi jos lakkaisimme pakenemasta kulutuksen kvasimyyttisyyteen ja jäisimme yksin areenalle raatelijan, eli luonnontieteen kanssa? Meillä olisi epätoivo, joka ajaisi meitä yhteen. Parhaimmassa tapauksessa ymmärtäisimme ainutlaatuisuutemme, että meillä on vain tämä elämä, eikä muuta ole odotettavissa. Emmekä ole ainutlaatuisia vain olentoina vaan kaikki jonka me tänne maan päälle rakenamme, kirjoitamme, sanomme, ajattelemme ja kaikki minkä otamme luonnosta ja joksikin muuksi muovailemme on ainutlaatuista. Kaikki mitä näyttäytyy merkityksettömältä ja näennäiseltä puuttuvaa Jumalaa vasten muuttuu ilman jumalkaipuuta todeksi ja merkitykselliseksi. Kuolevaisuutemme ilman tuonpuoleisesta palkintoa tai rangaistusta tekee meidät riippumattomiksi ja vapaiksi. Se, että eettiset sopimuksemme eivät ole meille annettuja, vaan omia valintojamme ja niiden pysyvyys meistä riippuvainen tekee niistä arvokkaita. Meillä on lupa rakastaa tätä elettävää elämää. Käsitämme muiden elämien ainutlaatuisuutta ja arvoa. Ymmärrämme, että koko planeetan tulevaisuus on meidän käsissämme. Näin minä tänään ymmärrän Nietzschen yli-ihmisen. Hän ei vaivu epätoivoon eikä nihilismiin; ei sadismiin, masokismiin; ei myöskään hedonismiin ja kulutushysteriaan. Hän ei tarvitse kristinuskoa, budhismia, eikä muitakaan uskontoja; ei sosialismia, fasismia eikä konsumerismia; ei valistususkoa, edistysuskoa eikä tiedeuskoa. Ad Reinhardtin teesit modernista taiteesta voisivat myös olla Nietzschen yli-ihmisen kuvausta:

(—) Satavuotisen modernin taiteen ainoa teema on sen tietoisuus itsestään taiteena, taiteena joka keskittyy omiin menetelmiinsä ja keinoihins, omaan identtiteettiinsä ja erikoislaatuunsa, taiteena joka on kiinnostunut ensisijaisesti omasta ainutlaatuisesta sanottavastaan, taiteena joka on tietoinen omasta kehityksestään, menneisyydestään ja määränpäästään kohti vapauttaan., arvokkuuttaan, sisintä olemustaan, olemassaolonsa oikeutusta, moraaliaan ja omaatuntoaan. Taide ei tarvitse perusteiukseen mitään “realismia” tai “naturalismia”, “kansallismielisyyttä” tai “maakuntahenkisyyttä”, “individualismia”, “sosialismia”, “mystiikikaa” eikä mitään muitakaan ajatusrakennelmia. (—). 

Yli-ihminen on valmis ottamaan vastuuta omasta ja muiden elämästä. Hän luo oman etiikkansa, joka perustuu kanssaihmisten kunnioittamiseen. Hän suojelee luontoa luonnon itsensä takia. Hän luo taidetta taiteen itsensä takia. Kaikki mitä hän tekee suuntautuu tulevaisuuteen, sillä hän ymmärtää, että tekeminen on jo itsessään tulevaisuuden muokkaamista. Tämä antaa hänen elämälleen jatkumoa sillä hänen tekonsa vaikutukset jäävät elämään hänen oman kuolemansakin jälkeen. Hänelle elämä itsessään on vieläkin arvokkaampi kuin hänen itsensä elämä.

Johan Vestin

16. syyskuuta 2015

Är detta konst?

Jag kunde ha gjort det bättre själv!

När bildkonstnärer möts diskuterar man projekt och utställningar; om stipendier och ateljéhyror; försäljning och beskattning Det handlar mest om svårigheterna som hör samman med konstnärsyrket och diskussionen skiljer sig inte mycket från den småföretagare eller jordbrukare för vid kaffebordet. Man undviker konsten i sig och håller sig till det utomkonstnärliga området som förenar och känns tryggt. Då riskerar man inte såra någon eller väcka förargelse. Även när en konstnär berättar om sitt yrke för någon utanför konstvärlden går man runt den heta gröten. Då är det ett sätt att bli förstådd och accepterad – man vill understryka sin egen normalitet. På vernissager kan man upptäcka hur svårt det kan vara att tala om konsten. Det blir smalltalk om allt från bostadslån till semesterresor, medan konstverken hamnar i bakgrunden. Det är endast barnen och enstaka vuxna som säger vad de tycker. Några till och med törs ifrågasätta om de utställda verken kan kallas konst. Konstnärerna tycker för det mesta att denna fråga – “skall detta vara konst?” inte är värd att besvara. Det är förståeligt, för frågan är ofta laddad med fördomar mot nutidskonsten. Det tyder på andlig lathet och ovilja att ens försöka förstå. Frågan har dessutom blivit politiskt laddad efter att sannfinländska partiet tog ställning till samhällets understöd för bildkonsten. Det finns även andra i politiken som har viljat säga sin åsikt och därmed indirekt definierat konsten. Man har uppmanat till att produktifiera både konstnären och konsten för att göra dem till exportvara. Man kunde tro att sådana provokationer skulle vara tillräckliga för att konstnärskretsen skulle ta initiativet i egna händer men istället överlåter man rätten till definition åt andra. 

Samtidigt som frågan om vad konst är verkar banal är den för konsten den mest grundläggande frågeställningen. Det påminner om Martin Heideggers fråga om varat där ordet är växer från något närapå betydelselöst till filosofiska skrifter som omfattar tusentals sidor. Han gjorde för övrigt även ett förtjänstfullt försök på att utreda vad ett konstverk är i boken Konstverkets ursprung. Något uttömmande svar på konstens väsen kan man kanske inte få men att tiga om det är ingen bra lösning. Då överlåter man spelplanen till förvrängda attityder med politiska eller ekonomiska intressen. Varje konstnär skapar inom en teoretisk ram som hen eller andra byggt, medvetet eller omedvetet. Det finns konstnärer som inte vet vad de håller på med för de har inte tvivlat på sig själva i tillräcklig stor grad. De tycker det är tillräckligt med överenskommelsen att allt som görs inom kontexten konst och uppvisas offentligt automatiskt blir konst, men jag tvekar på att det skulle vara sant. Sannfinländarnas kulturpolitiska program kunde ha varit en början till  en debatt som kunde ha ökat förståelsen för vad konst egentligen är, men istället valde man att slå locket på. 

Konstnärers lojalitet mot varandra påminner om ett goda bröders sällskap, där man okritiskt klappar varandra i ryggen. Självgodhet och okritisk inställning leder till stagnation även inom kulturlivet likt det gör inom politiken eller affärsverksamhet. Det kunde vara hälsosamt för vårt kulturliv att idka lite självkritik och övervinna rädslan för att smutsa ner sitt eget bo. Att konstnärer är lojala mot varandra i alla situationer leder till felaktiga uppfattningar om både konsten och konstnärsskapet.  Istället för att koncentrera sig på konstverket för man uppmärksamheten till utbildning, utställningar och andra mätbara meriter. Konstnärerna har gått inför att försöka bli accepterade som trovärdiga samhällsmedlemmar genom att göra konstnärsskapet till ett yrke bland andra. Detta kräver att man kan vara till nytta för samhället, antingen genom att hämta kapital eller fungera som en stödfunktion på ett område som medborgarna värderar. Då förändras den fristående konsten till tillämpad konst dvs. ett redskap med utomkonstnärliga målsättningar. Så kan det gå även om det inte finns någon utomstående part vars intressen konstnären tjänar. 

En vanlig missuppfattning även bland konstnärer är att konsten skulle vara en form av kommunikation. En konstnär med sådan uppfattning illustrerar med sin konst idéer eller en livsåskådning. Detta är i princip en form av propaganda eller marknadsföring. Det är kanske lätt att känna igen det propagandistiska om konstnären är reaktionär men faktum är att det inte blir mindre propagandistiskt av att man försvarar jämlikhet och frihet. Det finns de som tycker att ett konstverk kan innehålla både estetiska eller poetiska och politiska delar, men i det fallet blir konsten en garnering ovan på det egentliga innehållet. Det blir en form av estetiserad politik. För mig är konstverket inte en samling som kan demonteras i olika delar utan en odelbar helhet. Jag stöder Ad Reinhardts tanke att konst är konst och annat är annat. Om man tillsätter annat i konsten blir det inte mer utan mindre konst. 

Vad är bra och dålig konst? Vad är konst överhuvudtaget och var går dess gränser? Finns det några gränser? Eftersom det inte finns allmängiltiga svar till dessa frågor blir varje konstnär tvungen att finna sina egna svar. Om man inte vill driva med strömmen är det rentav nödvändigt att skapa medvetet sin teoretiska ram man jobbar inom.  När man är ung och hungrar efter framgång blir man lätt påverkad av sina lärare och andra förebilder.  Konstnärerna lär sig snabbt vilken estetik och vilka tekniker man bör använda för bli accepterad som nutidskonstnär. Det har uppstått ett kanon för hur nutidskonsten skall se ut vilket jag skall ge ett exempel på. 

En återkommande metod är att samla en stor mängd artefakter, bruksföremål eller andra ting som man sammanfogar till ett verk. Materialet kan vara kapsyler, kläder eller bildäck – möjligheterna är oändliga. Det slutliga verket kan vara figurativt eller nonfigurativt men för det mesta konceptuellt. Det har förbryllat mig hur många gånger man kan upprepa denna metod och gång på gång tas det emot som något nytt. Det faller i smaken hos både museer och publik men ofta även pressen.  Detta kan bero på följande egenskaper. Ofta är dessa verk stora och spektakulära, vilket i sig gör en wau-effekt. Med nya material tilltalar man människans fascination för allt nytt trots att verket i sig skulle vara en upprepning av tidigare sedda. Att ett vardagligt ting införs i ett nytt sammanhang tycks alltid överraska åskådarna och får dem förundra sig över hur påhittig konstnären har varit. Om innehållet i verket skulle förbli en gåta kan alla förstå att arbetsmängden måste ha varit diger och flitighet värderas också. Återvinning av material är ett sätt att stilla vårt dåliga samvete och därmed fungerar den ekologiska medvetenheten som ett berättigande för dessa verk. 

På Yle arenas nyhetssajt stod det om en händelse i Italien där städpersonalen hade städat bort en installation för att de trodde att verket som bestod av tomma champagneflaskor och smällserpentiner var kvarbliven skräp från kvällen innan. Chefen för muséet var nöjd över uppmärksamheten som händelsen hade medfört och tyckte det bevisade hur nutidskonsten kan väcka känslor och t.o.m förargelse. Detta känsloargument används ofta i samband med nutidskonsten men att man fick publicitet och väckte känslor berättar inget om verkets konstnärliga kvaliteter. Däremot avslöjar det nog museichefens prioriteringar som inte är verket i sig utan publiciteten och publikmängden.  Verket skulle vara en kommentar till åttiotalets festande. Detta kommenterande  av olika företeelser som är ett vanligt för vår samtida konst är en tämligen tunn och ytlig utgångspunkt för ett konstverk. Städarna på muséet tillförde verket mer än det någonsin hade självständigt kunnat uppnå. Deras performance var en samhällskritik som visade vem det är som skall städa upp och bära bördan efter alla fester.

Andra missuppfattningar om konsten är att konstnärskapet skulle vara ett yrke eller en form av företagsamhet. Att professionalitet kunde mätas med avlagda examen och lång meritförteckning, att en lyckad karriär skulle mätas med sålda verk och internationellt erkännande. Om man håller fast vid Ad Reinhardts princip att konst är konst och annat är annat, då omkullkastar man dessa argument. Konsten görs för konstens skull för annars blir den instrumentaliserad och förlorar sin suveräna ställning i samhället. Alldeles bokstavligt kan detta dock inte tas för det skulle leda till nya kanoniseringar. stagnation och i värsta fall en människofientlig konst utan etik och medlidande. Även om man inte gör konsten till ett politiskt eller terapeutiskt redskap är konsten politisk och framför allt terapeutisk. En frisk människa behöver inte konsten men vi är alla mer eller mindre traumatiserade. Den moderna människan hotas ständigt av känslan om alltings meningslöshet. Konsten är det teknokratiska samhällets motkraft som väcker den kreativa förmågan till att finna betydelser. Konsten är inte kommunikation men den är till för människorna och beroende av dem. Det är publiken som slutligen skapar innehållet och betydelsen i konstverket och därmed fullbordar det konstnären påbörjat.

Johan Vestin

13. syyskuuta 2015

Fokus

Ajatuksia lenkkipolulla

Lähdin tänä aamuna juoksemaan keskuspuistoon. Yleensä juoksen maantietä pitkin, mutta ajattelin, että voisi olla järkevää vältellä liikenteen pakokaasuja. Juostessani metsän ympäröimänä huomasin, että viimeaikaiset luontoaiheiset maalaukseni ovat muttaneet tapaani nähdä luontoa. On sanottu, että taiteessa on kyse näkemisestä. Tämä on totta ja vaikuttaa kaksisuuntaisesti. Toisaalta maalaaminen luonnossa vaatii tietynlaista näkemistä, jotta kolmiulotteinen maailma olisi siirettävissä kaksiulotteiselle pinnalle ja toisaalta se harjaanuttaa kykyä nähdä esimerkiksi varjojen ja valojen värejä, jotka muutoin jäisivät huomaamatta. Mutta on myös olemassa kolmas vaikutus, jossa kuva itsenäisesti vaikuttaa tapaamme nähdä ympäristöä. Surrealisteilla oli tavoitteena muttaa ihmisten kokemusta maailmasta  ja laajentaa sitä aluetta, jota pidämme todellisena. Aikaisemmin pidin tavoitetta liian kunnianhimoisena, mutta joudun ehkä korjaamaan käsitystäni. Minä en maalaa luonnosta enkä luonnossa vaan työhuoneella ja aiheet maisemakuvilleni nousevat omasta alitajunnastani, mutta silti ne muuttavat tapaani nähdä luontoa. Metsässä tai rannalla liikkuessani kohtaan samat puut, lammet ja välkehtivät valot kuin aikaisemminkin, mutta nykyään näen ne eri tavalla. Maalaukseni laajentavat kokemisen spektriäni ja sitä kautta taide rikastuttaa elämääni. Mutta onko tämä taiteilijan etuoikeus vai voiko pelkällä taiteen katselulla olla samaa vaikutusta? Sitä en tiedä, mutta toivon niin, sillä se antaisi motivaation merkityksen taiteen esittämiselle julkisesti.

Myös toinen ajatus, joka syntyi juostessani liittyy eräänlaiseen näkemiseen. Karl Ove Knausgård käsittelee romaanisarjassaan Kamppailuni katseen kiinnittämisen tärkeyttä. Tämä asia on askaruttanut mieltäni siitä asti kun luin hänen kirjansa.  Olen tulkinnut sen siten, että on tärkeetä löytää elämälleen suunta ja tavoite. Muutoin elämästä voi tulla ajelehtimista ja voi käydä kuten hänen isälleen, joka kuoli ennenaikaisesti pahoin alkoholisoituneena. 

Tämä tuli uudestaan mieleeni kun juoksin keskuspuistossa, jossa uusia polkujen risteyksä jatkuvasti tulee vastaan ja uusi suunta on valittava. Juostessani takaisinpäin tein yhden väärän käännöksen ja olin hetken eksyksissä. Huomasin samalla hetkellä myös väsymyksen tunteen ja minun olisi tehnyt mieli pysähtyä. Sekä juoksu- että elämän poluilla ihminen jaksaa paremmin, kun hänellä on päämäärä johon mieli on kiinnittynyt. Jos sen kadottaa etenimen käy raskaaksi ja synnyttää houkutuksen antaa periksi. En kuitenkaan tällä kertaa antanut periksi ja pian löysinkin uudestaan oikean suunnan. Mutta loppua kohti, vain muutama sata metriä ennen kotiovea alkoi jälleen askel painamaan ja olisi tehnyt mieli siirtyä kävelyyn. Tulin siihen tulokseen, että luonteenpiirtesiini kuuluu halu jättää kesken vähän ennen maalia. Tämän ilmiön olen huomannut myös elämässä. Asuntomme on melkein valmiiksi remontoitu, mutta viimeiset yksityiskohdat ovat vaikeita saada tehtyä ja joskus taulua maalatessanikin ajattelen, että tämä saa kelvata, vaikka en täysin tyytyväinen olekaan. Juokseminen ei siis ole ainoastaan fyysistä harjoittelua vaan siitä voi oppia jotain itsestään ja elämän hallinnasta.   

Luomakunna kruunu

Luomakunnan kruunu

Kun istun maalaustelineen eteen ja nostan siihen uuden maalauspohjan, saattaa minulla olla hyvinkin tarkka visio siitä mitä olen tekemässä. Joka kerta joudun kuitenkin toteamaan, että en hallitse siveltimiä, enkä värin käyttäytymistä maalauskankaalla. Monesti tuntuu siltä, että sivellin tekee liikkeet itsenäisesti ja minä vain yritän pysyä perässä. Se on kuin vietävänä olemista paritanssissa. On pysyttävä sekä keskittyneenä että rentona luottaen omaan intuitiiviseen kykyyn ennakoida parin liikkeitä. Valitettavan usein itseluottamus kuitenkin pettää ja pian kaikki hyvä on menetetty. Tässä kohdin alkaa kamppailu, jossa yritän alistaa maalausta oman tahtooni. Mutta mitä lujemmin puristan sivellintä, sitä kankeammaksi tanssimme muuttuu ja ahdistuksen tunne kasvaa. Lopulta olen niin raivoissani, että haluaisin kääntää sivellintä ympäri ja antaa maalaukselle kuolettavan iskun siveltimen varsi pistimenä. Jokin kuitenkin estää minua. Ehkä tunne siitä, että tämä olisi itsetuhoista – luovuttamista. Jatkan itsepäisesti maalaamista, mutta väsyneenä yrittämiseen päästän irti ohjaimista ja suttaan päämäärättömästi vanhan päälle. Kun sattumalle on annettu tilaa, niin lopulta myös se odotettu, onnellinen sattuma tapahtuu. Tämän jälkeen tanssi alkaa uudestaan ja onnistuminen on nyt riippuvainen siitä, että maltan lopettaa oikealla hetkellä. Kun musiikki äkisti loppuu, on jäädyttävä sen hetkiseen asentoon. Yksikin askel liikaa, niin kaikki on jälleen menetetty.

Edeltävä kuvaus maalaamisesta johdattelee minua kysymään, mikä on minun roolini taideteoksen synnyssä? Vaikka sulkisin pois kaikki transsendentaaliset selitykset ja mystiikan itseni ulkopuolisesta ohjauksesta on ilmeistä, että maalaaminen ei etene tietoisuuteni ja opitun tekniikan hallinnassa olevan prosessin avulla. En etene johdonmukaisesti siten, että jokainen vaihe ja lopputulos olisi ennakoitavissa. Siinä on kaaosta ja hallitsemattomuutta ja järjestys syntyy sisäistetyn tai synnynnäisen rytmitajun avulla. Toki maalaamiseeni kuuluu myös valintoja, mutta nekin ovat intuitiivisia ja maalauksen asettamien vaatimusten puitteissa. Varsinainen päätös ja vapaa valintani on aloittaa maalaus, mutta tämän jälkeen monet asiat tapahtuvat itse maalauksen ehdoilla, eikä jako subjektiin ja objektiin ole enää selkeä.

Onko tämä hallitsemattomuus vain minun ja taiteeseen liittyvää ominaisuus? Olemme raamattuun tukeutuen pitäneet ihmistä luomakunnan kruununa, joka jumalan valtuuttamana hallitsee luontoa. Valistusajan ajattelu ja tieteelliset edistysaskeleet ovat vahvistaneet itseluottamusta ja käsitystä ihmisestä luonnon hallitsijana. Tästä huolimatta on käsitykseni se, että hallitsemattomuus on hallintaa vahvempi yleisinhimillinen ominaisuus. Ajatus ihmisestä rationaalisesti ajattelevana olentona, joka hallitsee itseään ja ympäristöään on harha. Me uskomme lisäävämme kykyämme hallita opiskelemalla ja tutkimalla – hankkimalla enemmän tietoa ja soveltamalla tätä tekniikkana. Meiltä kuitenkin jää huomaamatta, että tieto ja tekniikka yhtä lailla hallitsee meitä. Tämä paljastuu ensinnäkin suhteessamme kieleen. Vaikka kieli on tullut maailmaan ihmisen kautta, niin kieli myös ohjaa ja asettaa rajat ihmisen ilmaisulle, käsityskyvylle ja ajattelulle. Tämän olen itse monesti todennut kirjoittaessani. Kieli johdattelee ajatuksiani uusille alueille ja muuttaa ajatuksiani jopa päinvastaisiksi alkuperäisestä. Ajattelu ei ole yksisuuntaista toimintaa, vaan aina kielen kanssa vuorovaikuttamista. Myöskään teknologia ja tiede ei ole pelkästään välineitä, joita ihminen voi vapaasti käyttää omiin päämääriinsä. Tiede ja teknologia vaikuttavat toistensa kehitykseen ja ihmiseen – hänen käyttäytymiseen sekä ihmiskäsitykseen. Ne valtavat ekoloogiset ongelmat, joita emme pysty ratkaisemaan, sodat ja kansanmurhat, joita aina vain ilmenee, ovat nekin todisteita siitä, että ihminen ei todellakaan hallitse maailmaa, ei edes itse luomaansa.

Ihminen on alkuunpanija, joka kyltymättömän uteliaisuutensa takia päästää irti voimia, joita hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Tätä piirrettä ihmisessä kuvaa myytit ja sadut, kuten syntiinlankeemus raamatussa, tarina Pandoran lippaasta tai Aladdin ja taikalamppu. Usein tarinat sisältävät jonkin varoituksen siitä, miten ihmisen uteliaisuus voi johtaa hybrikseen ja tuhoon. Joskus näin käykin, varsinkin silloin kun mukana on vallanhimo ja ahneus. Mutta ihmisen uteliaisuus on myös edellytys luovuudelle ja viriilille kulttuurille. Jos yhteiskunnassa pyritään hallitsemaan ja standardisoimaan kaikkea ihminen itse mukaan lukien, niin yhteiskunta ajautuu pysähtyneisyyden tilaan. Siinä tilassa ilmanvaihto ei toimi, jolloin hengittäminen muuttuu vaikeaksi ja paniikki on lähellä. Paljon on puhuttu ja kirjoitettu ihmisen vapaudesta vaikka itse asiassa on kyse ilmiöiden vapaudesta – ilmiöiden vapaudesta ilmentyä ihmisen kautta. Nykyaikaan on kuulunut keskustelu ja huoli siitä, että markkinavoimilla on liikaa valtaa. Ne, jotka eivät usko mihinkään transsendentaaliseen markkinavoimaan sanovat, että takana on aina ihmiset, jotka käyttävät valtaa. Sekään ei ole täysin epätosi väite, mutta monesti nämä valtaapitävät ihmiset ovat itsekin markkinavoimien vallassa. Se on vaikeasti ohjattava kone, joka puskee eteenpäin käyttäen ihmistä polttoaineenaan. Markkinavoimat ei kuitenkaan ole ainoa demoni, joka pitää ihmistä vallassaan. Myös muut ihmiskulttuurin ilmiöt elävät ikään kuin omaa elämäänsä. Kieli puhuu ihmisen kautta, taide luo taiteilijan, tiede tuottaa itsensä näköistä tietoa jne. Meitä voisi verrata jonglööriin. Sen jälkeen kun pallot on heitetty ilmaan, on nimenomaan seurattava palloja, jotta ne pysyisivät liikkeessä ja ilmassa. Tietysti voimme antaa pallojen pudota maahan, mutta se mitä silloin tapahtuu, on vielä vähemmän meidän vallassa. 

”Mitä taiteilija on tällä tarkoittanut?”

Maailma sinänsä on merkityksetön ja luonto toimii sokeasti. Siinä on tapahtumia, prosesseja ja sattumuksia, mutta niillä ei ole mitään perimmäistä tarkoitusta. Vasta kun maailma ilmenee tietoisuudelle tapahtumat saavat merkityksen. Ihmisellä on intuitiivinen tarve ja kyky löytää ilmiöistä merkityksiä. Tieteessä tämä inhimillinen piirre kuitenkin rajataan pois ja keskitytään tutkimaan miten maailma toimii vältellen kysymystä miksi. Aikoinaan kirkko oli korkein auktoriteetti sekä tiedon että merkitysten antajana, mutta valistusajan jälkeen tiede on laajentanut vaikutusvaltansa niin totaaliseksi, että voimme länsimaissa kutsua aikaamme jälkiuskonnolliseksi ajaksi. Tieteellinen selitysmalli käsittää aina vain suurempia alueita kosmoksesta ja toisaalta se pilkkoo asioita yhä pienemmiksi tunkeutuen syvemmälle myös ihmiseen. Näin myös tietoisuudesta on tullut osa luonnon prosesseja. Aivotoiminta selitetään sähkökemiallisina pulsseina, eli sen taustalla, jota kutsumme elolliseksi onkin elottomat fysiikan lait ja kemialliset reaktiot. Paljastaessaan elävän taustalla olevan elottoman tiede ei pelkästään jätä huomioimatta merkityksiä, vaan tyhjentää maailman merkityksistä. Tämä vahvistaa mielestäni käsitystä maailmasta mekaanisena ja teknologisena kokonaisuutena, mikä osaltaan johtaa nihilismiin ja masentuneisuuteen.

Taide eroaa tieteestä radikaalisti, sillä taide vastaa ihmisten tarpeeseen merkityksille ja luo puitteet niiden synnylle. Taide ei ole viestinnän väline, eikä taideteos ole taiteilijan idean kuvitus. Sen merkitykset ei avaudu siten, että kysyy ”mitä taiteilija on tällä tarkoittanut?”. Viestinnässä tulkinnan mahdollisuus pyritään minimoimaan. Tulkintaa pidetään usein väärin ymmärtämisenä ja tulkintaa sallittaessakin, niin siihen halutaan vaikuttaa. Eli viestinnällä on selkeä päämäärä ja toivottu vaikutus. Taideteos sitä vastoin on avoin tulkinnoille. Taideteokseen pätee sama kuin luontoon, se ei itsessään tarkoita mitään, mutta tyhjiön lailla se imee itseensä merkityksiä. Taiteilijalla voi olla, ja monesti onkin, omat tavoitteensa ja tulkintansa teoksestaan. Mutta hänellä on myös sokeat pisteensä ja oma horisonttinsa, jonka taakse hän ei näe. Taideyleisö täydentää teosta omilla tulkinnoillaan ja osa merkityksistä avautuvat vasta ajan kuluessa. Yhteisö vaalii ja kasvattaa sen, minkä taiteilija on synnyttänyt, jotta se voisi täydentyä. Vaikka taide onkin hidas ja elämä lyhyt, kuten sanonta kuuluu, ei taidekaan ole ikuista. Kun teos on täydentynyt se alkaa myös tyhjentyä ja menettää yhteisöllistä ajankohtaisuuttaan. Tällöin se muuttuu lähinnä museo- tai keräilyobjektiksi. Ajankohtaisuutta ja yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan pidä sekoittaa populismiin ja muodikkuuteen. Taide voi olla syvässä ristiriidassa yhteisön senhetkisten arvojen kanssa ja sen ajankohtaisuus saattaa paljastua vasta myöhemmin.

Teknologinen ajattelu vaikuttaa myös taiteeseen ja kielen käyttöön siitä puhuttaessa. Tieteeseen ja teknologiaan viittaavia ilmaisuja käyttävät nimenomaan taiteilijat itse saavuttaakseen uskottavuutta ympäristössä, joka arvostaa tieteellisyyteen sisältyvää johdonmukaisuutta ja hyötyajattelua. Luomista kuvataan usein prosessina, mikä vie ajatukset kemiallisiin prosesseihin ja teollisuuden tuotantoprosesseihin. Tuotanto ja siitä johdettu tuotteliaisuus ovat myös suosittuja sanoja kuvaamaan taiteilijuutta. Suorimmin tieteen kanssa kosiskellaan kutsumalla omaa taiteellista toimintaa tutkimukseksi. Tätä olen monesti kohdannut taidenäyttelyiden lehdistötiedotteissa, joissa taiteilijat kertovat tutkivansa jotakin taiteen avulla. Sen lisäksi, että tällaisella tutkimuksella ei suurimmaksi osaksi ole tieteellistä arvoa se myös muuttaa taiteen instrumentiksi jonkun päämärän saavuttamiseksi taiteen ulkopuolella. Tämän myötä taiteesta tulee osa teknologista ajattelua ja sen asemaa taideteoksena voidaan myös kyseenalaistaa. Vaikka monissa tapauksissa voin arvostaa sitä, mitä taiteilijat tekevät yhteisön tai ympäristön hyväksi, niin periaatteessa kannatan Ad Reinhardtin ajatusta, että taide on taidetta ja muu on muuta. Kuten tiedettäkin on taide sovellettavissa erilaisiin tarkoituksiin, mutta silloin se muuttuu taiteesta joksikin muuksi. Taiteen ja yleisön vapaus tulkinnoille ja merkitysten luomiselle on riippuvainen taiteen suvereniteetista. Taiteen ei kuulu olla rajoja ylittävää ja päämäärään suuntautuvaa, vaan rajatonta ja suunnatonta.  

CARPE DIEM !

Sokean jäniksen hyppely

Helsinki 23.1.2015

Sanonta carpe diem (Horatius 65 – 8 eaa.) (suom. tartu hetkeen) on vuosituhansien yli pidetty viisautta sisältävänä elämänohjeena. Itse aloin kuitenkin kyseenalaistamaan tätä viisautta äitini sairastuttua muistisairauteen. Äiti oli todellakin tarttunut hetkeen. sillä hän oli sen vankina. Hän oli menettänyt sekä lähimuistinsa, että suuren osan historiastaan. Hänellä ei myöskään ollut tulevaisuutta eikä toivoa. Mitä hetkessä eläminen hänelle merkitsi? Todellisuus oli muuttunut hänelle hämmentäväksi ja pelottavaksi, eikä hän enää kyennyt suunnistamaan tässä maailmassa – ei tunnistamaan eikä tulkitsemaan sen ilmiöitä. Ajoittain hänen hetkensä olivat kauhun hetkiä, joissa oli outoja muotoja, vieraita ihmisiä ja pelottavia valoilmiöitä.

Äidin kohtalo sai minut oivaltamaan muistojen todellisen merkityksen ja arvon. Ihminen on täysin riippuvainen kokemuksistaan jotka ovat tallentuneet hänen muistiinsa ja kehoonsa. Niiden avulla ihminen pystyy paikantamaan itseään maailmassa ja toimimaan siinä. Muistot myös muodostavat yhdessä kielen kanssa identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen yhteisössä.

Kehotus tarttua hetkeen sisältää oletuksen, että aikaulottuvuudet mennyt ja tuleva ovat tavoittamattomissa ja epätosia, eivätkä siis yhtä huomionarvoisia. Mutta menneisyyttä ei voi ohittaa, sillä se on läsnä kaikkialla, sekä ihmisessä että hänen ympäristössään. Se vaikuttaa nykyisyyteen ja antaa selityksen vallitsevalle tilanteelle. Myös tulevaisuus on otettava huomioon nykyhetkessä, sillä se mitä teemme nyt suuntautuu ja vaikuttaa tulevaan. Inhimillinen toiminta on eri vaikutteiden verkossa ja eläminen solmii tähän verkkoon uusia silmuja. Nykyhetki on verkossamme kaikkein pienin yksikkö ja tavallaan epätodellisin, sillä se karkaa jatkuvasti käsistämme. Menneisyys ja tulevakin on ne aikamääreet, joita voimme mielessämme pysäyttää, ajatella ja tulkita. Ilman historian tajua ja tulevaisuudennäkymiä yksilön ja yhteisön elämä muuttuu sokean jäniksen hyppelyksi, jossa aika nykii eteenpäin ja olemisen laajuus jää näkymättömäksi.

Lapset kuitenkin saivat minut pohtimaan asiaa myös toisesta näkökulmasta. Kuten muistisairaalla on myös lapsen menneisyyden ja tulevan rajat lähellä. Myös lapsi on sidottu nykyhetkeen, joka on täynnä uusia ja vieraita ilmiöitä. Silti lapset eivät vaikuta olevan kauhuissaan ja eksyksissä, vaan uteliaita ja helposti innostuvia. He näyttävät toteuttavan sanonnan carpe diem vaistomaisesti ilman ponnisteluja. Tämä voi osittain johtua siitä, että lapsen kokemus maailmasta vieraana ja outona ei ole yhteydessä mielen rappeutumiseen ja menetykseen kuten muistisairaalla – lapsella maailma ei ole sulkeutumassa vaan avautumassa. Jokainen alkava päivä on uusi elämä, jonka loppuminen ei käy mielessäkään. Mutta myös lapsi voi joutua pelkojen ja ahdistuksen valtaan. Hänen selviytymisensä on täysin riippuvainen vanhempien tuesta ja suojasta, sillä jos maailma vyöryisi lapsen ylitse kaikella voimallaan hänen psyyke ei kestäisi sitä. Vanhempien tehtävä on suodattaa todellisuutta, niin että lapsi voi turvallisesti ja vaiheittain irtaantua vanhemmistaan ja itsenäistyä. Jos lapsi liian varhain jätetään yksin selittämättömien kokemusten ja vastaamattomien kysymysten kanssa, niin pelot ja itsetunnon vajavaisuus jäävät pysyviksi. Niitä on hyvin vaikeata korjata myöhemmällä iällä.

Toinen selitys lapsen kykyyn elää hetkessä on aikuisesta poikkeava asema suhteessa luontoon ja kulttuuriin. Lapsi ei ole vielä täysin sulautunut yhteisöönsä ja kulttuuriinsa, vaan on lähempänä luontoa ja luonnonmukaista. Suhde ympäristöön, kuten puihin, autoihin ja taivaaseen on välittömämpi ja intensiivisempi. Vanhemmat ja yhteisö kasvattavat lasta irtaanuttaen hänen luonnosta ja ottaakseen hänet osaksi yhteisöä. Tähän on monissa kulttuureissa omat riittinsä, jotka ovat meilläkin säilyneet pitkään esimerkiksi konfirmaation muodossa. Varttuessamme vieraannumme yhä enemmän luonnosta ja kiinnitymme voimakkaammin kulttuuriimme. Hetkessä eläminen käy vaikeammaksi ja tiedostaessamme ajan tiedostamme myös oman kuolevaisuutemme. Tämä on hinta, jonka maksamme kulttuurimme perustamisesta ja ylläpitämisestä. Pelkästään nykyhetkessä eläminen on vastuutonta elämää, johon lapsella on oikeus ja jonka voimme suoda joillekin muillekin, mutta vastuullinen elämä vaatii historian ja tulevaisuuden huomionottamisen. Molempia emme voi saada, sillä jos todella eläisimme hetkessä, kuten luonnon eläimet, niin hintana olisi kulttuurimme surkastuminen.

Olen vetänyt sen johtopäätöksen, että pyrkiessämme hyvään elämään on tietoisuus sekä tästä hetkestä että menneisyydestä ja tulevasta oltava tasapainossa. Ihmisen oleminen on kehollista, eikä se ole mahdollista muuta kuin nykyhetkessä. Lapsuusajan ympäristön intesiivisen kokemisen säilyttäminen rikastuttaa elämää. Liiallinen sentimentaalinen muistoihin jumiutuminen ja pilvilinnojen rakentaminen tulevaisuuteen johtaa elämättömään elämään. Mutta muistojen vaaliminen ja tulevaisuuteen suuntautuminen ovat nekin tärkeitä ja välttämättömiä. Ilman muistamista tulemme juurettomiksi. Muistojen avulla kirjoitamme elämästämme tarinan, josta nousee esille syitä ja merkityksiä nykytilanteellemme. Tulevaisuutta ajatellessamme otamme suunnan teoille ja valinnoille. Aina ei ole aidosti olemassa aito valinnan mahdollisuus, mutta silloin kuin valinta on mahdollinen siitä tulee eettinen kysymys. Tässä mielessä eksistentialisti Jean-Paul Sartre (1905 - 1980) oli oikeassa näkemyksessään, että ihminen on vapaa valitsemaan ja hän kantaa itse vastuun valinnoistaan myös silloin kun hän jättää valitsematta.

Onko nihilistinen kuilu ylitettävissä?

Friedrich Nietzsche ( 1844 - 1900) julisti Jumalan kuolleen teoksessaan Iloinen tiede. Hänen tesiään on siitä lähtien lainattu ahkerasti ja tulkittu monin tavoin. Jotkut ovat nähneet sen uhmakkaana kirkon vallan vastustamisena ja jotkut mahdollisuutena ihmisen vapautumiselle kristillisestä orjamoraalista, kuten Nietzsche sitä kutsui. Oma huomioni on kiinnittynyt tekstin traagisiin sävyihin, eli niihin seuraamuksiin johon Jumalan kuolema johtaa. Joka tapauksessa Nietzsche oli oikeassa. Jumalan kuolema oli valistusajan jälkeen tosiasia. Hän oli meidän tappama, kuten N kirjoittaa, mutta olimmeko täysin tietoisia teon seuraamuksista? Miten laajasti ja syvällisesti se tulisi vaikuttamaan kulttuuriimme?

Miten kävi Jumalan kuvalle - ihmiselle? Eikö tämän myötä kadonnut ihmisen erityisasema ja ihmiselämän pyhyys? Kun elämä vielä oli Jumalalta saatu lahja, niin se oli jo itsessään arvo. Eli annettuna ja ainoastaan tällöin elämä on itseisarvo. Ilman luojaa siitä tulee välinearvo, jota joutuu perustelemaan - oleminen sinänsä ei riitä. Ihminen tipahtaa välinemaailmaan ja elämästä tulee instrumentti jonkin muun saavuttamiseksi. Ei ole annettua eikä yhteistä, vaan jokainen joutuu yksin keksimään elämälleen merkityksen.

Tyhjän taivaan alla etiikalla tai moraalilla ei ole yleispätevyyttä ja pysyvyyttä. Ne perustuvat ihmisten välisiin sopimuksiin, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä sosiaaliseen paineen ja lainsäädännön avulla. Mutta loppujen lopuksi tämä riippuu ihmisten halusta pitää kiinni sovituista arvoista ja periaatteessa kuka tahansa yksilö tai yhteisö voi irtisanoutua niistä ja tehdä omat arvovalintansa. Mutta onko valittavissa ja vaihdettavissa oleva arvo ollenkaan arvo, vai ovatko itseisarvot ainoat todellisetø arvot? Kun kymmenen käskyä on moneen kertaan sutattu ja uudelleenkirjoitettu muuttuvat lopulta kaikki arvot banaaleiksi. Syntyy arvotyhjiö - nihilistinen kuilu. Tämän kuilun äärellää ihmiselämä näyttää merkityksettömältä ja absurdilta. Kun tämä merkityksettömyyden tunne valtaa ihmisen, niin se voi laajentua estotta ja loputtomasti. Khaoksen kita avautuu ja nielaisee koko maailman, kuten Melancholia planeetta teki Lars von Trierin samanimisessä elokuvassa vuodelta 2011.

Tiede ei anna lohtua eikä toivoa - päinvastoin. Tieteen käsitys maailmasta, epätietoisesti ja sattumalta syntynyt, ei ole Kosmoksen vaan Khaoksen maailma. Kaaos on se, joka syntyy itsestään, järjestys stävastoin vaatii määrätietoisuutta ja ponnistelua. Aikaisemmin maailmankaikkeutta ajateltiin luhistuvan ja tiivistyvän uuteen alkuräjähdykseen, mutta nykyään sen ajatellaan jatkavan laajentumistaan lopputtomasti ja katoavan pimeyteen, kun viimeinen tähti on sammunut. Tämä tekee länsimaisen lineaarisen aikakäsityksen totaaliiseksi ja vie pohjan ikuisen kierron ja uudelleensyntymisen ajatukselta. Sekä yksittäisen ihmisen, että kosmoksen elämä näyttää olevan ainutkertainen tapahtuma vailla mieltä.

Marx oli ehkä oikeassa sanoessaan, että uskonnot ovat kansan opiumia, mutta minusta näyttää siltä, että kansalla on ollut suuria vaikeuksia selvitä ilman huumettaan. Myös Marxilaisuus sai uskonnollisia piirteitä ja nihilismiä torjuaksemme olemme täyttäneet Jumalan haudan myös muilla niin sanotuilla suurilla tarinoilla - utopioilla ja ideologioilla. Mutta näiden juuret eivät ylety metafyysiseen kasvupohjaan yhtä syvälle kuin uskonto, joten nämä konstruktiot ovat kaatunneet toinen toisensa jälkeen. Suurin romahdus tapahtui kahden maailmansodan myötä. Sekä materialistiset että idealistiset maailmankatsomukset olivat sotien myötä menettänetteet uskottavuutensa. Ihmisyys oli syvässä kriisissä.

Tämä kriisi sai sanallisen muotonsa, kun Martin Heidegger (1889 – 1976) sanoi kuusikymmentäluvulla Der Spiegel lehden haastattelussa, että "enää vain Jumala voi meidät pelastaa". Lause edustaa minulle eräänlaista antiteesiä Nietzchen julistukselle Jumalan kuolemasta ja tekee tyhjäksi toiveet yli-ihmisen synnystä. Että vain Jumala voisi pelastaa ei ole kuitenkaan uskontunnustus, vaan lausetta voi pitää epätoivon ilmaisuna, jonka sodanjäjlkeinen kehitys länsimaissa Heideggerissa synnytti. Teknistyminen ja olemisen ajattelun unohdus sai jatkua ilman pidäkkeitä.

Toisen maailmansodan jälkeen ihmiset ovat hakeneet lohtua ja unohdusta konsumerismista ja viihteestä. Tällaista elämäntapaa myös paheksutaan ja pidetään itsekeskeisenä, mutta minusta se on ymmärrettävä oire vallitsevassa tilanteessa. Globalisaatiosta huolimatta on länsimaalaisen ihmisen liikkumatila tavallaan pienentynyt. Hän on loukussa omassa itsessään. Pyhä kolminaisuus on vaihtunut minä,minä,minä kolminaisuudeksi. Kuluttaminen ei tyydytä ihmisen kaipuuta johonkin itseään suurempaan, mutta auttaa pitämään poissa merkityksettömyyden tunteen. Huvipuiston valot ja muoviset koristeet eivät kuitenkaan täysin sulje ulos ympäröivää pimeyttä. Silloin viimeiseksi puolustuslinjaksi Khaoksen hyökkäyksiä vastaan jää postmoderni ironia - likainen nauru, joka hetkellisesti täyttää sisäisen tyhjyytemme. Kun nauruhermot väsyvät on nihilistinen kuilu kohdattava. Katsoessamme sen syvyyteen kohtaamme Gorgon katseen, joka kivettää meidät. Maan vetovoima tuntuu voimistuneen ja jokainen liike vaatii suurta ponnistusta.

Nihilistisen kuilu synnyttää raskasmielisyyden, joka voi johtaa masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Lääketiede toimii tässä, kuten tieteellä on tapana. Se eristää tutkittavan kohteen ympäristöstään ja tutkii sitä materialistisesta näkökulmasta ottamatta huomioon historian ja politiikan. Valtiokoneisto yhtyy mielellään tähän diagnoosiin sairaudesta, joka on kokonaan yksilön henkilökohtainen ongelma ja kemiallisesti syntynyt. Näin ollen se on myös hoidettava kemiallisesti, jotta yksilöstä jälleen tulisi yhteiskuntakelpoisen, eli tuottavan ja kuluttavan yksikön. Sisäisen ja ulkoisen paineen alla toiset luhistuvat, jotkut lankeavat uudestaan unohdukseen, mutta jotkut kestää sen paremmin. He ovat oivaltaneet että kuilun äärellä pysytteleminen on myös lähempänä totuutta olemista ja kärsimyksestä huolimatta parempi vaihtoehto kuin illuusiossa eläminen. Tämän oivaltaminen nostaa ihmisen syvimmästä yksilöllisestä masennuksesta ja syrjäytyneisyydestä kulttuuripessimistiseen melankoliaan ja masennusta ylevämpään traagiseen elämäntunteeseen. Tällöin hän ei olekaan yhteisöstä tipahtanut, vaan massan ulkopuolelle astunut ja tietoisuuteen herännyt. Eristyneisyys muuttuu erytymiseksi ja yksilöitymiseksi.

Herääminen ei kuitenkaan ole nihilistisen kuilun ylittämistä ja sen äärellä eläminen on alituisessa vaarassa olemista, mutta onko kuilun ylittäminen enään mahdollista? Jumalahan on kuollut ja meidän  itsemme tappama. Murha on peruuttamaton teko ja kuolema lopullinen, eli paluuta entiseen ei ole. Mutta Heideggerin haastattelu sisältää pienen toivonkipinän Jumalan mahdollisesta paluusta. Hän sanoo: "Pelastuksen ainoan mahdollisuuden näen siinä, että ajatteleminen ja runoileminen antaisivat meille valmiuden joko jumalan ilmestymiseen tai jumalan poissaoloon tuhon aikana, jotta emme vain — tylysti sanottuna — “kuolla kupsahtaisi”, vaan että kun tuhoudumme, tuhoudumme poissaolevan jumalan kasvojen edessä." (niin & näin, filosofinen aikakauslehti 4/1995).

Jumala on luotu ihmisen kuvaksi

Mitä jos suoritamme ajatusleikin ja käännämme käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana nurinpäin ja ajattelemmekin Jumalan ihmisen kuvana? Ateistille kaikki jumalat ovat ihmisten keksimiä, jonkin maallisen vallan lujittamiseksi tai kuolemanpelon hälventämiseksi. Ateistille maailmassa vallitseva pahuus ja epäoikeudenmukaisuus on todiste siitä, että Jumalaa ei ole. Jumalanhan pitäisi olla ääretön, hyvä ja kaikkivoipa. Ehkä ateismi on oikeassa siinä, että Jumala on ihmisen luoma mutta ehkä hän silti on oleva, eikä pelkkä sepite. Ihmisen kuvana Jumala olisi olemukseltaan ihmiskunnan kaikkien ajatusten, tunteiden ja tekojen summa, akkumulaattori, jonka kautta virtaisi vaikutuksia menneisyydestä nykyhetkeen. Sitä voisi kutsua ihmiskunnan ylimnäksi, johon on tallennettuna yhteinen historiamme ja arvomaailmamme. Tällainen käsitys jumaluudesta olisi immanentti, eli maailmaan sisältyvä, mutta ehkä osittain myös transendetti, koska se ei olisi paikannettavissa eikä kenenkään hallittavissa.

Ajatus ihmiskunnan yliminästä ei vielä anna vastausta sille, joka hakee pelastusta. Mutta se antaa toivoa siitä, että jokaisen yksilön elämällä on merkitys, sillä kaikki hänen ajatukset ja teot vaikuttaisivat johonkin joka on yhteistä ja kuolemaakin ylittävää. Juuri yhteisen yksilöä itseään suuremman kautta elämä muttu merkitykselliseksi, jolloin nihilismikin on ylitettävissä.