Johan Vestin

10. joulukuuta 2015

Totuus näennäisyydessä

 Eräänä päivänä astuin ulos ja tunsin, että haluan esittää ylistyslaulua kaikelle ympärilläni olevalle, puille, kiville, auringolle, autoille, taloille, ihmisille ja liikennevaloille. Tunsin voimakkasti oman ja kaiken muun läsnäolon kuin vastasyntynyt, mutta ilman pelkoa tai kauhua. Olin iloinen itsessäni ja itsestäni. Hyväksyin kaiken sellaisena kuin se on.

Kaiken takana vallitsee kylmä pimeä tyhjyys. Sen keskellä Khaoksen kidassa leijuu maailmamme. Tämä on nykytietämyksemme mukainen totuus, jonka kanssa meidän on elettävä. On suoranainen ihme ettemme kaikki heittäydy jyrkänteeltä alas merkityksettömyyden ajamina. Tätä taustaa vasten kouluampumiset tai terrorismi eivät ole yllättäviä eivätkä selittämättömiä ilmiöitä. Valtaosa ihmisistä eivät kuitenkaan ole väkivaltaisia tai itsetuhoisia, vaikka eriasteinen masennus ja nihilismi monia vaivaakin. Jotkut jopa väittävät olevansa onnelisia. Miten onnellisuus tai edes siedettävä olotila on mahdollinen tässä jumalattomassa ja myytittömässä maailmassa? Eivätkö kaikki merkitykset, jotka eivät ole annettuja ja ikuisia ole näennäisiä? Miten etiikka ja muut arvomme voivat pysyä pystyssä ilman kestäviä perustuksia? Emmekö nyt ole kaikki saalistajia ja samalla vapaata riistaa ilman moraalin luomia pelisääntöjä? Eivätkö tavoitteemme ja saavutuksemme ole vain välietappeja matkalla, joka ei johda mihinkään? Ostamme uuden tuotteen tai vaihdamme työpaikkaa. Sillä saavutamme hetkellisen tyydytyksen ja sosiaalisen arvostuksen nousun, mutta pian totuuden tuuli puhaltaa pimeydestä liekin sammuksiin. Pelko saa meidät toimimaan etsien uusia risuja nuotiota varten – kaikki mikä palaa poltetaan. Olemme oman toiminnamme vankeina. Kulttuuristamme on tullut kone, joka pysyy käynnissä kuluttamalla. Kaikki toiminta on muuttunut kuluttamiseksi. Mitä koneemme tuottaa? Se tuottaa uutta näennäisyyttä, jolla verhoamme totuuden. Nietzsche kirjoittaa kirjassaan Tragedian synty että “tieto tappaa toiminnan, toimintaan kuuluu illuusion verhoon kietoutuminen (—)”. Jos me kaikki katsoisimme illuusiottomasti totuuteen, niin kone pysähtyisi.

Koneemme toimii kahden poolin tuottaman jännitteen avulla. Nämä ovat tiede ja talous. Tiede riisuu maailmaamme merkityksistä, paljastaa kaiken takana olevan ei minkään.  Taloutemme ja siihen kuuluva teollisuus on tieteen vastapeluri joka rakentaa näennäismyytin entisten tilalle. Kuluttamalla pyrimme vahvistamaan muureja tieteen muurinmurtajia vastaan. Nämä taistelevat armeijat ovat toisistaan riippuvaisia. Tiede ja talous kiihdyttävät toinen toisiaan ja kone pyörii nopeammin. Molemmat poolit vahvistuvat vuorotellen, jonka johdosta akselin epätasapaino ja koneen kiinnileikkaaminen on jatkuvasti vaarana. Tehon lisäys vaatii yhä enemmän polttoainetta, jolloin ei vain luonto, vaan myös kaikki inhimillinen, ja henkinenkin toiminta instrumentalisoituu koneen osiksi tai sen polttoaineeksi. 

Mitä tapahtuisi jos lakkaisimme pakenemasta kulutuksen kvasimyyttisyyteen ja jäisimme yksin areenalle raatelijan, eli luonnontieteen kanssa? Meillä olisi epätoivo, joka ajaisi meitä yhteen. Parhaimmassa tapauksessa ymmärtäisimme ainutlaatuisuutemme, että meillä on vain tämä elämä, eikä muuta ole odotettavissa. Emmekä ole ainutlaatuisia vain olentoina vaan kaikki jonka me tänne maan päälle rakenamme, kirjoitamme, sanomme, ajattelemme ja kaikki minkä otamme luonnosta ja joksikin muuksi muovailemme on ainutlaatuista. Kaikki mitä näyttäytyy merkityksettömältä ja näennäiseltä puuttuvaa Jumalaa vasten muuttuu ilman jumalkaipuuta todeksi ja merkitykselliseksi. Kuolevaisuutemme ilman tuonpuoleisesta palkintoa tai rangaistusta tekee meidät riippumattomiksi ja vapaiksi. Se, että eettiset sopimuksemme eivät ole meille annettuja, vaan omia valintojamme ja niiden pysyvyys meistä riippuvainen tekee niistä arvokkaita. Meillä on lupa rakastaa tätä elettävää elämää. Käsitämme muiden elämien ainutlaatuisuutta ja arvoa. Ymmärrämme, että koko planeetan tulevaisuus on meidän käsissämme. Näin minä tänään ymmärrän Nietzschen yli-ihmisen. Hän ei vaivu epätoivoon eikä nihilismiin; ei sadismiin, masokismiin; ei myöskään hedonismiin ja kulutushysteriaan. Hän ei tarvitse kristinuskoa, budhismia, eikä muitakaan uskontoja; ei sosialismia, fasismia eikä konsumerismia; ei valistususkoa, edistysuskoa eikä tiedeuskoa. Ad Reinhardtin teesit modernista taiteesta voisivat myös olla Nietzschen yli-ihmisen kuvausta:

(—) Satavuotisen modernin taiteen ainoa teema on sen tietoisuus itsestään taiteena, taiteena joka keskittyy omiin menetelmiinsä ja keinoihins, omaan identtiteettiinsä ja erikoislaatuunsa, taiteena joka on kiinnostunut ensisijaisesti omasta ainutlaatuisesta sanottavastaan, taiteena joka on tietoinen omasta kehityksestään, menneisyydestään ja määränpäästään kohti vapauttaan., arvokkuuttaan, sisintä olemustaan, olemassaolonsa oikeutusta, moraaliaan ja omaatuntoaan. Taide ei tarvitse perusteiukseen mitään “realismia” tai “naturalismia”, “kansallismielisyyttä” tai “maakuntahenkisyyttä”, “individualismia”, “sosialismia”, “mystiikikaa” eikä mitään muitakaan ajatusrakennelmia. (—). 

Yli-ihminen on valmis ottamaan vastuuta omasta ja muiden elämästä. Hän luo oman etiikkansa, joka perustuu kanssaihmisten kunnioittamiseen. Hän suojelee luontoa luonnon itsensä takia. Hän luo taidetta taiteen itsensä takia. Kaikki mitä hän tekee suuntautuu tulevaisuuteen, sillä hän ymmärtää, että tekeminen on jo itsessään tulevaisuuden muokkaamista. Tämä antaa hänen elämälleen jatkumoa sillä hänen tekonsa vaikutukset jäävät elämään hänen oman kuolemansakin jälkeen. Hänelle elämä itsessään on vieläkin arvokkaampi kuin hänen itsensä elämä.