11.7.14

Onko nihilistinen kuilu ylitettävissä?


Friedrich Nietzsche ( 1844 - 1900) julisti Jumalan kuolleen teoksessaan Iloinen tiede. Hänen tesiään on siitä lähtien lainattu ahkerasti ja tulkittu monin tavoin. Jotkut ovat nähneet sen uhmakkaana kirkon vallan vastustamisena ja jotkut mahdollisuutena ihmisen vapautumiselle kristillisestä orjamoraalista, kuten Nietzsche sitä kutsui. Oma huomioni on kiinnittynyt tekstin traagisiin sävyihin, eli niihin seuraamuksiin johon Jumalan kuolema johtaa. Joka tapauksessa Nietzsche oli oikeassa. Jumalan kuolema oli valistusajan jälkeen tosiasia. Hän oli meidän tappama, kuten N kirjoittaa, mutta olimmeko täysin tietoisia teon seuraamuksista? Miten laajasti ja syvällisesti se tulisi vaikuttamaan kulttuuriimme?


Miten kävi Jumalan kuvalle - ihmiselle? Eikö tämän myötä kadonnut ihmisen erityisasema ja ihmiselämän pyhyys? Kun elämä vielä oli Jumalalta saatu lahja, niin se oli jo itsessään arvo. Eli annettuna ja ainoastaan tällöin elämä on itseisarvo. Ilman luojaa siitä tulee välinearvo, jota joutuu perustelemaan - oleminen sinänsä ei riitä. Ihminen tipahtaa välinemaailmaan ja elämästä tulee instrumentti jonkin muun saavuttamiseksi. Ei ole annettua eikä yhteistä, vaan jokainen joutuu yksin keksimään elämälleen merkityksen.


Tyhjän taivaan alla etiikalla tai moraalilla ei ole yleispätevyyttä ja pysyvyyttä. Ne perustuvat ihmisten välisiin sopimuksiin, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä sosiaaliseen paineen ja lainsäädännön avulla. Mutta loppujen lopuksi tämä riippuu ihmisten halusta pitää kiinni sovituista arvoista ja periaatteessa kuka tahansa yksilö tai yhteisö voi irtisanoutua niistä ja tehdä omat arvovalintansa. Mutta onko valittavissa ja vaihdettavissa oleva arvo ollenkaan arvo, vai ovatko itseisarvot ainoat todellisetø arvot? Kun kymmenen käskyä on moneen kertaan sutattu ja uudelleenkirjoitettu muuttuvat lopulta kaikki arvot banaaleiksi. Syntyy arvotyhjiö - nihilistinen kuilu. Tämän kuilun äärellää ihmiselämä näyttää merkityksettömältä ja absurdilta. Kun tämä merkityksettömyyden tunne valtaa ihmisen, niin se voi laajentua estotta ja loputtomasti. Khaoksen kita avautuu ja nielaisee koko maailman, kuten Melancholia planeetta teki Lars von Trierin samanimisessä elokuvassa vuodelta 2011.


Tiede ei anna lohtua eikä toivoa - päinvastoin. Tieteen käsitys maailmasta, epätietoisesti ja sattumalta syntynyt, ei ole Kosmoksen vaan Khaoksen maailma. Kaaos on se, joka syntyy itsestään, järjestys stävastoin vaatii määrätietoisuutta ja ponnistelua. Aikaisemmin maailmankaikkeutta ajateltiin luhistuvan ja tiivistyvän uuteen alkuräjähdykseen, mutta nykyään sen ajatellaan jatkavan laajentumistaan lopputtomasti ja katoavan pimeyteen, kun viimeinen tähti on sammunut. Tämä tekee länsimaisen lineaarisen aikakäsityksen totaaliiseksi ja vie pohjan ikuisen kierron ja uudelleensyntymisen ajatukselta. Sekä yksittäisen ihmisen, että kosmoksen elämä näyttää olevan ainutkertainen tapahtuma vailla mieltä.


Marx oli ehkä oikeassa sanoessaan, että uskonnot ovat kansan opiumia, mutta minusta näyttää siltä, että kansalla on ollut suuria vaikeuksia selvitä ilman huumettaan. Myös Marxilaisuus sai uskonnollisia piirteitä ja nihilismiä torjuaksemme olemme täyttäneet Jumalan haudan myös muilla niin sanotuilla suurilla tarinoilla - utopioilla ja ideologioilla. Mutta näiden juuret eivät ylety metafyysiseen kasvupohjaan yhtä syvälle kuin uskonto, joten nämä konstruktiot ovat kaatunneet toinen toisensa jälkeen. Suurin romahdus tapahtui kahden maailmansodan myötä. Sekä materialistiset että idealistiset maailmankatsomukset olivat sotien myötä menettänetteet uskottavuutensa. Ihmisyys oli syvässä kriisissä.


Tämä kriisi sai sanallisen muotonsa, kun Martin Heidegger (1889 – 1976) sanoi kuusikymmentäluvulla Der Spiegel lehden haastattelussa, että "enää vain Jumala voi meidät pelastaa". Lause edustaa minulle eräänlaista antiteesiä Nietzchen julistukselle Jumalan kuolemasta ja tekee tyhjäksi toiveet yli-ihmisen synnystä. Että vain Jumala voisi pelastaa ei ole kuitenkaan uskontunnustus, vaan lausetta voi pitää epätoivon ilmaisuna, jonka sodanjäjlkeinen kehitys länsimaissa Heideggerissa synnytti. Teknistyminen ja olemisen ajattelun unohdus sai jatkua ilman pidäkkeitä.


Toisen maailmansodan jälkeen ihmiset ovat hakeneet lohtua ja unohdusta konsumerismista ja viihteestä. Tällaista elämäntapaa myös paheksutaan ja pidetään itsekeskeisenä, mutta minusta se on ymmärrettävä oire vallitsevassa tilanteessa. Globalisaatiosta huolimatta on länsimaalaisen ihmisen liikkumatila tavallaan pienentynyt. Hän on loukussa omassa itsessään. Pyhä kolminaisuus on vaihtunut minä,minä,minä kolminaisuudeksi. Kuluttaminen ei tyydytä ihmisen kaipuuta johonkin itseään suurempaan, mutta auttaa pitämään poissa merkityksettömyyden tunteen. Huvipuiston valot ja muoviset koristeet eivät kuitenkaan täysin sulje ulos ympäröivää pimeyttä. Silloin viimeiseksi puolustuslinjaksi Khaoksen hyökkäyksiä vastaan jää postmoderni ironia - likainen nauru, joka hetkellisesti täyttää sisäisen tyhjyytemme. Kun nauruhermot väsyvät on nihilistinen kuilu kohdattava. Katsoessamme sen syvyyteen kohtaamme Gorgon katseen, joka kivettää meidät. Maan vetovoima tuntuu voimistuneen ja jokainen liike vaatii suurta ponnistusta.


Nihilistisen kuilu synnyttää raskasmielisyyden, joka voi johtaa masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Lääketiede toimii tässä, kuten tieteellä on tapana. Se eristää tutkittavan kohteen ympäristöstään ja tutkii sitä materialistisesta näkökulmasta ottamatta huomioon historian ja politiikan. Valtiokoneisto yhtyy mielellään tähän diagnoosiin sairaudesta, joka on kokonaan yksilön henkilökohtainen ongelma ja kemiallisesti syntynyt. Näin ollen se on myös hoidettava kemiallisesti, jotta yksilöstä jälleen tulisi yhteiskuntakelpoisen, eli tuottavan ja kuluttavan yksikön. Sisäisen ja ulkoisen paineen alla toiset luhistuvat, jotkut lankeavat uudestaan unohdukseen, mutta jotkut kestää sen paremmin. He ovat oivaltaneet että kuilun äärellä pysytteleminen on myös lähempänä totuutta olemista ja kärsimyksestä huolimatta parempi vaihtoehto kuin illuusiossa eläminen. Tämän oivaltaminen nostaa ihmisen syvimmästä yksilöllisestä masennuksesta ja syrjäytyneisyydestä kulttuuripessimistiseen melankoliaan ja masennusta ylevämpään traagiseen elämäntunteeseen. Tällöin hän ei olekaan yhteisöstä tipahtanut, vaan massan ulkopuolelle astunut ja tietoisuuteen herännyt. Eristyneisyys muuttuu erytymiseksi ja yksilöitymiseksi.


Herääminen ei kuitenkaan ole nihilistisen kuilun ylittämistä ja sen äärellä eläminen on alituisessa vaarassa olemista, mutta onko kuilun ylittäminen enään mahdollista? Jumalahan on kuollut ja meidän  itsemme tappama. Murha on peruuttamaton teko ja kuolema lopullinen, eli paluuta entiseen ei ole. Mutta Heideggerin haastattelu sisältää pienen toivonkipinän Jumalan mahdollisesta paluusta. Hän sanoo: "Pelastuksen ainoan mahdollisuuden näen siinä, että ajatteleminen ja runoileminen antaisivat meille valmiuden joko jumalan ilmestymiseen tai jumalan poissaoloon tuhon aikana, jotta emme vain — tylysti sanottuna — “kuolla kupsahtaisi”, vaan että kun tuhoudumme, tuhoudumme poissaolevan jumalan kasvojen edessä." (niin & näin, filosofinen aikakauslehti 4/1995).


Jumala on luotu ihmisen kuvaksi


Mitä jos suoritamme ajatusleikin ja käännämme käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana nurinpäin ja ajattelemmekin Jumalan ihmisen kuvana? Ateistille kaikki jumalat ovat ihmisten keksimiä, jonkin maallisen vallan lujittamiseksi tai kuolemanpelon hälventämiseksi. Ateistille maailmassa vallitseva pahuus ja epäoikeudenmukaisuus on todiste siitä, että Jumalaa ei ole. Jumalanhan pitäisi olla ääretön, hyvä ja kaikkivoipa. Ehkä ateismi on oikeassa siinä, että Jumala on ihmisen luoma mutta ehkä hän silti on oleva, eikä pelkkä sepite. Ihmisen kuvana Jumala olisi olemukseltaan ihmiskunnan kaikkien ajatusten, tunteiden ja tekojen summa, akkumulaattori, jonka kautta virtaisi vaikutuksia menneisyydestä nykyhetkeen. Sitä voisi kutsua ihmiskunnan ylimnäksi, johon on tallennettuna yhteinen historiamme ja arvomaailmamme. Tällainen käsitys jumaluudesta olisi immanentti, eli maailmaan sisältyvä, mutta ehkä osittain myös transendetti, koska se ei olisi paikannettavissa eikä kenenkään hallittavissa.


Ajatus ihmiskunnan yliminästä ei vielä anna vastausta sille, joka hakee pelastusta. Mutta se antaa toivoa siitä, että jokaisen yksilön elämällä on merkitys, sillä kaikki hänen ajatukset ja teot vaikuttaisivat johonkin joka on yhteistä ja kuolemaakin ylittävää. Juuri yhteisen yksilöä itseään suuremman kautta elämä muttu merkitykselliseksi, jolloin nihilismikin on ylitettävissä.


Ei kommentteja: