CARPE DIEM !

Sokean jäniksen hyppely

Helsinki 23.1.2015

Sanonta carpe diem (Horatius 65 – 8 eaa.) (suom. tartu hetkeen) on vuosituhansien yli pidetty viisautta sisältävänä elämänohjeena. Itse aloin kuitenkin kyseenalaistamaan tätä viisautta äitini sairastuttua muistisairauteen. Äiti oli todellakin tarttunut hetkeen. sillä hän oli sen vankina. Hän oli menettänyt sekä lähimuistinsa, että suuren osan historiastaan. Hänellä ei myöskään ollut tulevaisuutta eikä toivoa. Mitä hetkessä eläminen hänelle merkitsi? Todellisuus oli muuttunut hänelle hämmentäväksi ja pelottavaksi, eikä hän enää kyennyt suunnistamaan tässä maailmassa – ei tunnistamaan eikä tulkitsemaan sen ilmiöitä. Ajoittain hänen hetkensä olivat kauhun hetkiä, joissa oli outoja muotoja, vieraita ihmisiä ja pelottavia valoilmiöitä.

Äidin kohtalo sai minut oivaltamaan muistojen todellisen merkityksen ja arvon. Ihminen on täysin riippuvainen kokemuksistaan jotka ovat tallentuneet hänen muistiinsa ja kehoonsa. Niiden avulla ihminen pystyy paikantamaan itseään maailmassa ja toimimaan siinä. Muistot myös muodostavat yhdessä kielen kanssa identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen yhteisössä.

Kehotus tarttua hetkeen sisältää oletuksen, että aikaulottuvuudet mennyt ja tuleva ovat tavoittamattomissa ja epätosia, eivätkä siis yhtä huomionarvoisia. Mutta menneisyyttä ei voi ohittaa, sillä se on läsnä kaikkialla, sekä ihmisessä että hänen ympäristössään. Se vaikuttaa nykyisyyteen ja antaa selityksen vallitsevalle tilanteelle. Myös tulevaisuus on otettava huomioon nykyhetkessä, sillä se mitä teemme nyt suuntautuu ja vaikuttaa tulevaan. Inhimillinen toiminta on eri vaikutteiden verkossa ja eläminen solmii tähän verkkoon uusia silmuja. Nykyhetki on verkossamme kaikkein pienin yksikkö ja tavallaan epätodellisin, sillä se karkaa jatkuvasti käsistämme. Menneisyys ja tulevakin on ne aikamääreet, joita voimme mielessämme pysäyttää, ajatella ja tulkita. Ilman historian tajua ja tulevaisuudennäkymiä yksilön ja yhteisön elämä muuttuu sokean jäniksen hyppelyksi, jossa aika nykii eteenpäin ja olemisen laajuus jää näkymättömäksi.

Lapset kuitenkin saivat minut pohtimaan asiaa myös toisesta näkökulmasta. Kuten muistisairaalla on myös lapsen menneisyyden ja tulevan rajat lähellä. Myös lapsi on sidottu nykyhetkeen, joka on täynnä uusia ja vieraita ilmiöitä. Silti lapset eivät vaikuta olevan kauhuissaan ja eksyksissä, vaan uteliaita ja helposti innostuvia. He näyttävät toteuttavan sanonnan carpe diem vaistomaisesti ilman ponnisteluja. Tämä voi osittain johtua siitä, että lapsen kokemus maailmasta vieraana ja outona ei ole yhteydessä mielen rappeutumiseen ja menetykseen kuten muistisairaalla – lapsella maailma ei ole sulkeutumassa vaan avautumassa. Jokainen alkava päivä on uusi elämä, jonka loppuminen ei käy mielessäkään. Mutta myös lapsi voi joutua pelkojen ja ahdistuksen valtaan. Hänen selviytymisensä on täysin riippuvainen vanhempien tuesta ja suojasta, sillä jos maailma vyöryisi lapsen ylitse kaikella voimallaan hänen psyyke ei kestäisi sitä. Vanhempien tehtävä on suodattaa todellisuutta, niin että lapsi voi turvallisesti ja vaiheittain irtaantua vanhemmistaan ja itsenäistyä. Jos lapsi liian varhain jätetään yksin selittämättömien kokemusten ja vastaamattomien kysymysten kanssa, niin pelot ja itsetunnon vajavaisuus jäävät pysyviksi. Niitä on hyvin vaikeata korjata myöhemmällä iällä.

Toinen selitys lapsen kykyyn elää hetkessä on aikuisesta poikkeava asema suhteessa luontoon ja kulttuuriin. Lapsi ei ole vielä täysin sulautunut yhteisöönsä ja kulttuuriinsa, vaan on lähempänä luontoa ja luonnonmukaista. Suhde ympäristöön, kuten puihin, autoihin ja taivaaseen on välittömämpi ja intensiivisempi. Vanhemmat ja yhteisö kasvattavat lasta irtaanuttaen hänen luonnosta ja ottaakseen hänet osaksi yhteisöä. Tähän on monissa kulttuureissa omat riittinsä, jotka ovat meilläkin säilyneet pitkään esimerkiksi konfirmaation muodossa. Varttuessamme vieraannumme yhä enemmän luonnosta ja kiinnitymme voimakkaammin kulttuuriimme. Hetkessä eläminen käy vaikeammaksi ja tiedostaessamme ajan tiedostamme myös oman kuolevaisuutemme. Tämä on hinta, jonka maksamme kulttuurimme perustamisesta ja ylläpitämisestä. Pelkästään nykyhetkessä eläminen on vastuutonta elämää, johon lapsella on oikeus ja jonka voimme suoda joillekin muillekin, mutta vastuullinen elämä vaatii historian ja tulevaisuuden huomionottamisen. Molempia emme voi saada, sillä jos todella eläisimme hetkessä, kuten luonnon eläimet, niin hintana olisi kulttuurimme surkastuminen.

Olen vetänyt sen johtopäätöksen, että pyrkiessämme hyvään elämään on tietoisuus sekä tästä hetkestä että menneisyydestä ja tulevasta oltava tasapainossa. Ihmisen oleminen on kehollista, eikä se ole mahdollista muuta kuin nykyhetkessä. Lapsuusajan ympäristön intesiivisen kokemisen säilyttäminen rikastuttaa elämää. Liiallinen sentimentaalinen muistoihin jumiutuminen ja pilvilinnojen rakentaminen tulevaisuuteen johtaa elämättömään elämään. Mutta muistojen vaaliminen ja tulevaisuuteen suuntautuminen ovat nekin tärkeitä ja välttämättömiä. Ilman muistamista tulemme juurettomiksi. Muistojen avulla kirjoitamme elämästämme tarinan, josta nousee esille syitä ja merkityksiä nykytilanteellemme. Tulevaisuutta ajatellessamme otamme suunnan teoille ja valinnoille. Aina ei ole aidosti olemassa aito valinnan mahdollisuus, mutta silloin kuin valinta on mahdollinen siitä tulee eettinen kysymys. Tässä mielessä eksistentialisti Jean-Paul Sartre (1905 - 1980) oli oikeassa näkemyksessään, että ihminen on vapaa valitsemaan ja hän kantaa itse vastuun valinnoistaan myös silloin kun hän jättää valitsematta.